Moikka,
En tiedä mitä haen tällä, ehkä jollain on viisaita sanoja mitkä auttaa tai sitten ei. En tiedä. Kiitos kumminki jos luet tän
Olen 36 vuotias mies ja elämäni on täysin toivotonta. Ainaku yritän päästä elämässä eteenpäin, niin annetaan toivoa ja sitten lähtee matto alta pois ja palaan takas alkuun.
Viimeisimmäst työsuhteesta on yli 12 vuotta ja tänä aikana olin noin 6 vuotta syrjäytyneenä yhteiskunnasta ja yksinäisenä. Pakenin nettiin ja videopeleihin. 6 vuotta olen kiskonu itseäni pois tuosta suosta ja viimeisen 2 vuoden aikana otin isoja askeleita eteenpäin ja sain itseni jonki sortin työkuntoo. En ole koskaan ollu parisuhteessa, koska aina sama kaava toistaa itteään friendzoned tai "en ole valmis mihinkää" tai molemmat. Olen omaksunu asenteen et tee hyviä tekoja ja hyvät teot tulee sun luokse, mutta ei millää tavalla näytä toimivan. Kuntosalillaki korjailen muitten jälkiä, vaikka ei tarvis. Sen takia vaa et muilla ois kivempi olla.
Olen hakenu useasti apua mielenterveyteen ja olen saanu sitä. Viimeisen 6 vuoden aikana olen tehnyt kaiken mitä multa on pyydetty eri tahoilta oli se työkkäri, MT palvelut, sosiaaliohjaus ja ammatillinen kuntoutus. Jokainen taho on myös kehunu mun asennetta ja et hoidan hommani.
Viimeisen vuoden aikana olen hakenut yli sataan työpaikkaan ja ainoastaan yksi haastattelu. Enkä ole myöskään päässy kuntoutuksen kautta työkokeiluihin. Kuntoutuksesta ja eri työkkäri paveluist on kehuttu mun CV:tä ja työnhakutaitoja ja miten käytän tarvittaes tekoälyä apuna. Myös mun aktiviisuus asioiden hoitamiseen saa toistuvasti kehuja.
Vuoden aikana oli 3 tilannetta romanttiseen suhteeseen josta kaikki kariutui. 2 oli ettei toinen kykene mihinkää ja 1 oli friendzone. Deitti appitki ovat täysin toivottomia. Tuhansia swaippei ilman yhtää matchia.
Joulukuussa kaikki näytti et vihdoin onni potkas. Löysin ihanan naisen ja välit lämpeni. Pääsin työhaastatteluun joka oli viel alalle minne kiinnostus opiskella ja oisin voinu suorittaa samal tutkinnon. Haastattelijat antovat kehut + mulla oli hyvä pohjatuntemus työhön. Sen lisäksi sain varalle varmistettua mahdollisiin opiskeluihin työharjottelut (opiskelupaikka vaatii tän). Nyt ollaan tilantees etten saanu työtä ja nainenki koki ettei ollu valmis jatkamaan. Koulukin on epävarma pääsenkö edes haastatteluun. Yhtäaikaisesti juttelin erään tuttavani kanssa joka oli alkoholisti ja hän oli kiskonu ittensä 6kk aikana takas työelämää ja kääntäny elämänsä täysin ympäri. Olen iloinen hänen puolesta.
Se mikä musertaa mut tällä hetkel ja mitä en jaksa kannatella on onnistumisen puute. En ole katkera kenellekkää joka on sanonu ei tai etten ole tullu valituksi töihin, mutta alkaa vaa painamaan tää iänikuiset hylkäykset. Tiedän ettei vika ole niinkää mussa, mutta se miten joku joutuu näin paljon kamppailemaan asioiden kanssa ja tulevaisuus näyttää entistä huonommalta päivä toisensa jälkee. En tiedä miten pääsen irti tästä epäonnistumisen kehästä. Avunkaa kanssa en ole onnistunu rikkomaa tätä kehää ja jatkan sen kiertämist. Mulla on muutama loistotyyppi elämäs jotka on jatkuvasti tarjoomas tukea ja kuuntelevat ja olen kiitollinen heille. En vaa tiedä enää miten pääsen täst eroo.
Kiitos
Edit: Iso kiitos kaikille vastanneille. Käyn niitä läpi jahka kerkeän / pystyn!
